Blogi on viettänyt hiljaiseloa jo pitkään. Cosseja tai sen tapaisia on tänä vuonna tehty jo yli kymmenen, paria vanhaakin asua on kierrätetty. Coneissa on käyty tänä vuonna viidessä, kuvia otettu muista tuhansia, itsestäkin satoja. Mikä siis määttää? [Luvassa henkilökohtaista ranttausta - lopussa myös ranttausta cosplayskenestä]
Aloitetaan vaikka siitä, että vuoden ensimmäinen puolisko on ollut henkisesti allekirjoittaneelle hyvin raskas. Olen viimeiset pari vuotta elänyt jo jonkinlaisessa elämäkriisissä ja tehnyt hyvinkin radikaaleja suunnanmuutoksia. Olen ehkä vihdoin löytänyt jonkinlaisen suunnan noin ammatillisesta näkökulmasta, tullut sinuiksi läheisriippuvaisuudestani sekä jotenkuten hyväksynyt itseni niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja antanut anteeksi menneisyyden virheilleni. Tämä kaikki on positiivista, mutta ollut myös valtavana rasitteena läheisimmille ihmissuhteilleni sekä tietenkin myös omalle jaksamiselle. Teoriassa suunta siis tänä vuonna on ollut oikea, eikä mikään ole ollut vialla, mutta todellisuudessa en muista koskaan rypeneeni näin alhaalla.
Ystäväni teki minulle (muistaakseni viiden) Tarot-kortin ennustuksen vuodenvaihteessa ja se lupaili minulle pelkkää alamäkeä ja täydellistä pohjalla käymistä. Oli sitten kyseessä ennustuksen oikeellisuus tai halu sen toteuttamiseen; kortit näyttivät olleen oikeassa. Kesäkuuhun mennessä olen nähnyt itsestäni puolia, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt tai ainakin olen ne visusti hyvin syvälle haudannut. Olen raivopäissäni tuhonnut omaisuutta, vahingoittanut fyysisesti niin itseäni kuin muita, hautautunut synkkiin ajatuksiin, maratoonannut sitcomeja, maannut sängyssä toista päivää syömättä tai juomatta, flipannut pienimmistäkin ärsykkeistä, tuntenut itseni niin kovin yksinäiseksi ja arvottomaksi... ja ennen kaikkea kadottanut hymyni.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että ennustuksen viimeinenkin kortti näyttäisi toteutuvan. Sen mukaan nimittäin vaikka hyvin pohjalla käydäänkin, sieltä noustaan ylös. Kesäloma teki minulle ihmeitä ja muistutti minulle mikä tässä maailmassa on tärkeää. Pitkästä aikaa olen kyennyt olemaan asioista taas aidosti innostunut, olen tavannut ystäviäni, perhettäni, käynyt elokuvissa, lukenut, jopa kirjoittanut hieman. Pitkästä, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että olen ollut onnellinen.
Tämä uudelleen löytynyt onni on näkynyt ehkä myös cosseissani. En oleYukiconin jälkeen julkaissut mitään kuviani, koska en yksinkertaisesti ole ollut niihin tyytyväinen. Mielestäni näytän kaikissa kuvissa väsyneeltä ja sairaalta - henkinen hyvinvointini ilmeisesti paistaen lävitse. Asuja olen tehnyt pakonomaisesti, kuin automaatilla. Ansaitsisin mitallin siitä, miten hyvin jaksoin Cosvisionin - ensi kertaa juontohommissa tässä mielentilassa ja vedin sen kunnialla. Suuri kiitos tästä kuuluu ystävilleni, eritoten
Jozo-donolle, joka on jaksanut mielialanvaihtelujani ja kimpaantumisiani ja kestänyt kuin kestänytkin elää kämppiksenäni kaikesta huolimatta. Suurin kiitos Cosvisionin onnistumisesta kuuluu kuitenkin COSVISIONILLE! Valehtelematta voin sanoa, että mikäli kyseinen coni ei olisi ollut niin ihana, niin täynnä positiivista energiaa, niin täynnä hyvää fiilistä, en usko, että olisin conista selvinnyt, saatikka sitten jaksanut lähteä kesällä coneilemaan...
Mistä päästäänkin seuraavaan käännekohtaan, eli Desuconiin. Desuconin lauantaina koin totaalisen romahduksen. Triggerinä toimi perjantaiaamun/päivän cossikiireet ja viimeistely, huonosti nukuttu pe-la välinen yö, niinkin pieni lausahdus kuin "olet huono ystävä", kun olin ajatellut mennä yksin edeltä coniin, koska ajatus siitä, että en ole cossi päällä conissa kymmeneltä ahdisti. En vain päässyt eroon ahdistavista ajatuksista, siitä kuinka maailma on epäreilu ja ennen kaikkea en saanut pidettyä tunteitani kurissa. Moneen otteeseen yritin saada itseäni kasaan; jos ei muuta niin Jozon ja
Cheston takia joiden seurassa conissa aina liikun. En kuitenkaan onnistunut vaan vietin Desun itkien ja kiukutellen, kunnes kolmen aikaan otin itseäni niskasta kiinni, annoin rannekkeeni rannekkeettomalle kaverilleni ja lähdin takaisin Vantaalle. Hyvin nukuttu yö ja kunnon venttaus ja vertaistuki tekivät ihmeitä aikaan: sunnuntaina oli taas desufiilis, joten lähdin aamujunalla takaisin kohti Lahtea. Ja sunnuntai menikin mainiosti; niin mainiosti jopa, että lähdin Jozon ja Cheston mukana Kouvolaan viettämään afterconia, katselemaan kuvia ja palasin takaisin Vantaalle vasta maanantaina. Vielä kerran julkinen anteeksipyyntö niin Jozolle kuin Chestolle - ja sitäkin suurempi kiitos, että edelleen jaksavat minua. Se lienee merkki siitä, että minussa on kaikesta huolimatta myös kivoja ja positiivisia luonteenpiirteitä, joiden vuoksi he kestävät nämä ikävämmät hetket.
INSERT COSPLAYSKENE RANT HERE!
Jotta tämä postaus ei menisi täysin omaksi päiväkirjapäivitykseksi ja anteeksipyytelyksi, seuraavaksi luvassa hieman cosplayskene-ahdistusta.
Liekkö omasta henkisestä kapasiteetista, tai paremminkin sen puuttumisesta, Suomen cosplay harrastajat-yhteisön draama iski minuun vahvasti. Liian vahvasti. Niin vahvasti, että menetin jo toivoni tämän skenen suhteen. Oikeasti. Lapsellista, I know.
Sanottakoon ihan aluksi, että Suomen cosplayskene on minulle tärkeä. Tämä harrastus on minulle erittäin rakas. Valehtelematta olen uhrannut tälle harrastukselle kaiken mitä uhrata voi. Enkä ole tästä ylpeä. Mutta näin on kuitenkin käynyt ja skene, niin typerä kuin kuin se välillä onkin, on minulle silti rakas. En ole cosplayaajana mitenkään kummoinen; suhteellisen tuottelias ja monipuolinen kyllä, mutta tasoltani keskiluokkaa. Omat cosplaytavoitteeni eivät liity omaan kehittymiseeni, menestykseeni tai edes Suomi-kuvaan maailmalla. Omat tavoitteeni harrastajana on edesauttaa harrastuksen leviämistä Suomessa ja vakiinnuttaa sen asema harrastuksena muiden joukossa.
"Suomen cosplay harrastajat vs. Suomen cosplaypiiri"-draama facebookissa jotakuinkin murensi kuuden vuoden uskoni tähän harrastukseen. Dramatic much, I know, mutta kestäkää hetki kanssani. Mielestäni kuka tahansa voi harrastaa cosplayta. Mielestäni kyseessä on hieno harrastus, joka yhdistää monenlaiset ihmiset. Cosplayta harrastaessa olen pystynyt viettämään aikaa ja keskustelemaan tasavertaisena itseäni kaksi kertaa vanhempien ja kaksi kertaa nuorempien kanssa. Kaikille sopivaksi ja avarakatseiseksi harrastukseksi olemme kuitenkin todella suljettu yhteisö. Uusille harrastajille tiedon löytyminen Suomeksi on todella vaikeaa tai vähintäänkin vanhentunutta.
Kesällä eräs journalisti kysyi minulta suomalaisia sivustoja tai yhteisöjä cosplaysta - en pystynyt nimeämään yhtään. Cosplay Finland-sivun tiedot ovat viisi vuotta vanhoja, anikin foorumi on animeunionin alla, Facebookin yhteisöt ovat moninaiset ja harrastajien ylläpitämät ja tästä syystä epäluottamusta herättävät. Ainut toimiva sivusto on Cosplay Finland Tour, mutta sekään ei vastaa journalistin kysymykseen kunnolla. Kuinka harrastuksemme voi seistä omilla jaloillaan, olla vakavasti varteenotettava harrastus, jos ei ole mitään vakavasti otettavaa tahoa mihin vanhemmat voivat ottaa yhteyttä etsiessään tietoa harrastuksesta?
Facebook-draamat näyttivät kuinka huteralla pohjalla ja voimattomia omat ponnisteluni ovat olleet. Miksi ylläpidän cosplayseuratoimintaa, jos harrastukseen ei pääse sisään muuta kuin muiden harrastusten tai kavereiden kautta? Miksi tuon cosplayta esille conien ulkopuolella, jos asiasta kiinnostuneet eivät voi päästä asiaan sisälle? Miksi suosittelisin harrastusta ja kehuisin sen ilmapiiriä ja avoimuutta ihmisille, jos näin ei todellisuudessa ole?
Tämä ahdistuneisuus juontaa aivan varmasti juurensa yleiseen ahdistuneisuuteni ja toivottomuuteni. Tosi asia on kuitenkin se, että mitä tahansa tällä hetkellä ponnistelen harrastuksemme hyväksi, tuntuu se olevan aivan turhaa. Ja miksi tuhlata vähäiset voimavarani jonkin sellaisen eteen mille ei voi mitään. Varsinkin, kun tunnun olevan ainoa, jonka mielestä on tärkeää, että cosplay seisoo omilla jaloilla; ei sivutuotteena animeharrastamiselle, vaihtoehtopuketumiselle tai roolipeliharrastukselle. Tuntuu, että olen ainoa, jonka mielestä cosplayta harrastavat ihmiset eivät ole mitenkään erityisiä, eivät mitään suljettua, etuoikeutettua ja muita parempaa "piiriä".
[Ja kyllä, vihaan "Suomen cosplaypiiri"-nimeä. Olen poistunut molemmista yhteisöistä, koska niiden näkeminen ahdistaa liikaa ja tällä hetkellä on parempi vältellä kuin kohdata asioita. Se kuka sanoo, ettei Suomen cosplayharrastajien keskuudessa ole jakautumista, ryhmäytymistä, piiriytymistä, valehtelee joko itselleen tai on sokea. Miksi muuten eräs tuntemani harrastaja kehuskelee "kuuluvansa piireihin", kun sai kutsun facebookissa olevaan "Suomen cosplaypii"-yhteisöön...]
Tämä teksti on kirjoitettu kesällä ja en sitä siltä istumalta julkaissut, koska asia oli vielä liian raaka. Lupaan ja vannon kirjoittaa vielä tämän vuoden puolella mitkä ovat fiilikseni nyt puolen vuoden jälkeen ja näyttääkö tulevaisuus yhtään lupaavammalta
